Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Mixmaailman pojan koston paluu osa II

Mika Sipura

FT. Tutkimushenkinen elämänharrastaja. Lotan ja Otson isä. Maantieteen ja biologian opettaja Klaukkalassa.

Verkkopäiväkirja on introvertin peilikantinen muistivihko virtuaalisessa kannonkolossa. Pohdin ainoastaan syviä kysymyksiä. Vastaukset ovat syvältä myös.

Kommentoi lastujen alle tai lähetä yksityinen sähke:

mika.sipura(at)sipura.fi

Galleriat
Nukarinkoskien vuodenajat
Helsinki Samba Carnaval 2010
Arkadian wanhat 2010
Helsinki Samba Carnaval 2009
Helsinki Samba Carnaval 2008

Kootut lastut (pdf)
10.09.2009 - 01.01.2009
31.12.2008 - 08.08.2008
07.08.2008 - 20.01.2008
15.01.2008 - 18.10.2007
13.10.2007 - 15.06.2007
14.06.2007 - 02.01.2007
31.12.2006 - 01.06.2006
30.05.2006 - 03.01.2006
Mixmaailma 2005

Dokumentit
Väitöskirja (iso)
Väitöskirja (pieni)
Abien maantiede 2010 (iso)
Abien maantiede 2010 (pieni)

Syötteet
rss
atom

View

Navigation

21. tammikuuta 2011

Odottavan aika

Add to Memories Share this!

18. tammikuuta 2011

Talvi

Add to Memories Share this!

15. tammikuuta 2011

Historia on heidät vapauttava

Add to Memories Share this!

Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava (2010)
Kaksi faktaa on selvillä Ilkka Kanervan pumpattavan Barbaran jälkeen. 1) Tämä kirja ei pääse aution saaren kirjastooni, mutta ei kirjaston 80 sentin varausmaksukaan kismitä.   2) Minusta viis, sillä Siirilän kaahaileva tyyli saattaa nostaa hänet ennen pitkää (usean pitkän jälkeen) kansanjoukkojen suosikiksi. Kirjassa Jussi Siirilä -niminen unohduksen usvassa vaeltava kirjailija alkaa kadehtia Kristian Smedsiä, ja yrittää osua julkisuuden valokeilaan epätoivoisten mediatempausten sarjatulta ampuen, kaverinaan filosofi ja tämän oppilas Kampin Agoralta, Saarinen ja Himanen. Matkan varrella törmäillään julkimoihin Tanja Karpelasta A.W. Yrjänään. Ylikierroksilla tarinaa kuljettavan Siirilän teksti on erikoista. Se onnistuu olemaan samaan aikaan maukasta, ja kuolettavan tylsää. Jostain syystä mieleen pökkivät Jouko Lehtolan kolumnit ja Ilkka Kylävaaran romaanit vaikkei minulla ole selvää mielikuvaa kummastakaan. Siirilän raaka-aineet ovat laadukkaat, ja lopputuloskin pinnaltaan rapea, mutta taikinalle tämä maistuu. Nettiarvostelujen perusteella oletin romaanin olevan itseironinen ja tragikoominen, mutta se paljastuikin rypemiseksi. Itseironian ja itsesäälin raja on häilyvä - ja Siirilä muksahtaa väärälle puolelle. Siksi hauskaksi kuvattu kirja sai minut surumieliseksi. Eikö kirjailijan ammatista leipäänsä yrittävien määrää voisi jollain kannustimilla suhteuttaa kielialueen kokoon? Jos ei muuten niin mielenterveyshygieenisin perustein. Eikö niille voisi järjestää jotain soveltuvuustestejä?
Sam Harris: The Moral Landscape (2010)
Kumarrus Sam Harrisille rohkeudesta. Vastoin yleistä käsitystä rohkeimmat ajattelijat eivät luo uutta, sillä vastasyntyneitä ajatuksia kohdellaan kuin vastasyntyneitä. Rohkeimmat yrittävät elvyttää järjellisiä, mutta ideologisen eliitin kuoliaaksi vaikenemia ajatuksia. Eliittiä edustavat tässä tapauksessa ne jotka perustavat oikean ja väärän jumalolentojen ilmoituksiin, ja ne joiden mielestä hörhöille täytyy aina jättää tilaa. Uskikset ja relativistit siis. Harris kritisoi sellaisia väitteitä joita minäkin jaksan äimistellä. Uskonto ja tiede eivät mukamas ole ristiriidassa? Jos joku vannottaa kirkossa 6000 vuotta sitten tapahtuneen luomisen puolesta ja menee sitten yliopistolle ajoittamaan 400 miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja, onhan siinä jumalauta oltava mätää! Lähes analoginen tälle on moraalifilosofien pyhä mantra, Humen giljotiini, joka irrottaa moraalin luonnosta: siitä mitä on ei voi johtaa sitä mitä pitäisi olla. Harrisin kirja keskittyy väitteen kumoamiseen. Hyvinvoinnin kannalta arvot ovat erilaisia, toiset huonompia toiset parempia. Tätä arvojen paremmuuden kenttää Harris kutsuu moraaliseksi maisemaksi. Ja sitä maisemaa (luonnon)tiede voi tutkia. Harris ei tietenkään pääse maaliin, pragmaattiseen varmuuteen on matkaa. Minäpä menen ja veikkaan että Sam Harrisia pidetään muutaman sadan vuoden kuluttua inhimillisemmän maailman esitaistelijana. Mutta vain jos tämän kirjan varmuuskopio säästyy rovioilta.

14. tammikuuta 2011

Oikeudesta melankoliaan

Add to Memories Share this!

Agalloch: Marrow of The Spirit (2010)
Tilastojen mukaan Agalloch on iPodini kymmenen kuunnelluimman artistin joukossa. Ajatuksissani arvostan sen sinne samaan sakkiin. Silti en oikein tiedä pidänkö yhtyeen musiikista vai en. Ärsytänkö vain itseäni? Luonko Agallochin fuusiometallilla harmaan taustan Disturbedin ja Volbeatin iskelmämetallille josta oikeasti tykkään? Vai snobbailenko nilescranena, koska tiedän intelletkuellien kuuntelevan Agallochia? Älykkääksi en itseäni Marrow of The Spiritin äärellä tunne, sillä juuri mitään en osaa levystä sanoa. Ehkä parempi näin, sillä hyvän musiikin ei kai pidäkään taipua sanojen kielelle? Kun oikein tikistän: tämä on köyhien levy. Maksoin tunnin mittaisesta teoksesta 2.99 euroa. Toisen faktan luin jostain: tämä on orgaaninen levy. Analogisesti äänitetyllä, soundeiltaan multaisella teoksella puron solinaan sekoittuu sello. Kolmannen faktan poimin haastattelusta: tämä on melankolinen levy. Agallochin mielestä skandinaaveilla ei ole yksinoikeutta synkistelyyn. Kanadalaisetkin saavat mököttää. Hyvä on. 1 2
Alghazanth: Vinum Intus (2010)
Ajatus suomalaisesta black metallista ei innosta setää. Setä on vanhanaikainen. Uuden vuosituhannen Black metal kun ei välttämättä tarkoita kirkonpolttajien tärykalvot nileelle raapivaa, kaivon pohjalta huudatettua kirskutusta jonka kiihottaman vimman turvin jaksaa helposti kantaa kymmenenkin litran kanisterin. Uudemmat synkkikset ovat sisäsiistejä. Eivät jätä aivonpalasia nurkkiin. Uudempi musta musiikki kuulostaa joskus jopa musiikilta pompööseine orkestraatioineen, melodioineen, ja vain perinteen tähden kenottavine rytmeineen. Jyväskyläläinen Alghazanth ei käsittääkseni ole yrittänyt tuhkata Taulumäen kirkon interiööriä, mutta musiikillisesti se on virunut kaivossa. Muista yhtyeistä vauhtia ottaneet sahurit ovat oppineet matkan varrella, sillä harmonisia, kauniita, koukuttaviakin hetkiä sisältävä Vimun Intus nousee jo muutaman kuuntelukerran perusteella jyväskyläläisen musiikkihistorian ikivihreisiin. Metallimusiikin tiukoista rajoista ymmärrän tämän levyn jälkeen vielä vähemmän. Eikös tämä kävisi doomista? 1

12. tammikuuta 2011

Jos muistan oikein

Add to Memories Share this!

11. tammikuuta 2011

Paikan päältä

Add to Memories Share this!

Klaukkala. Kylä jota olen pitänyt kotinani seitsemän vuotta. Kylä joka kasvaa kuin etäpesäke. Kylä jonka rauhassa pesii entisiä helsinkiläisiä ja heidän toukkiaan, rivikoppeissa joiden hinnalla saisi Lahden takaa kartanon tiluksineen, ja vaapaaherran elämän kaupan päälle. Klaukkala. Kylä jossa ei ole maahanmuuttajia eikä huumeita. Kylä jossa ei ole mitään muuta kuin makuukoppeja joko toisissaan kiinni tai välinurmikoilla, muutama ylimaakunnallisen kauppaketjun marketti, pikiraitti jota pitkin isomahaiset kravattisudet ajavat lukaaleihinsa uudemmissa siirtokunnissa, ja kirkko joka on ulkomitoiltaan liian suuri ja sisämitoiltaan liian pieni. Klaukkala. Ikuinen, ihana inspiraation lähde, luovuuden pärskeitä roiskiva kymi. Nytkin tuli just sellanen ajatus että olisi mukava olla hetki toisaalla. Että ruoho olisi vihreämpää missä tahansa muualla nyt rospuuttonakin. Eikä välissä ole edes aitaa.

Kiitos Eizzu!

Add to Memories Share this!

Silmäpeli Eizo FlexScan L887K -monitorin kanssa täyttää tänään 2000 vuorokautta. Kuitti kertoo ostohinnaksi 1 228,90 euroa. Muistan jonkun paheksuneen, moittineen minua törsäriksi. Tuskin enää. Eizon info kertoo käyttötuntien määräksi 19 272. Näyttö on siis ollut päällä 9,6 tuntia joka päivä. Jokainen noista päivistä on tuottanut mielihyvää. Terävyys, värit, luottamusta herättävä olemus - kaikki täydellistä. Jokainen vilkaisu muihin näyttöihin on Eizon jälkeen etonut, harmittanut, ja nolottanut jos näytön on hankkinut ammattinörtti. Parhaan ostoksen tittelistä kilpaili pitkään Noljakan Siwasta vuonna 1990 50 pennillä ostettu tölkinavaaja, mutta se ruostui ja sedimentoitui tilpehööriin. Kiitos Eizzu. Ostin Sinulle synttärilahjaksi ehjän näytönohjaimen.

9. tammikuuta 2011

Kuudes tuotantokausi

Add to Memories Share this!

Että pitää tehdä oma oleminen vaikeaksi. Pari päivää sitten rakensin itselleni ahdistavan pakkomielteen: tämä verkkopäiväkirja on aikansa elänyt. Tunkkaiset ulosteen sävyt, näytölle mahdoton fontti, hektiselle dataajalle liian pitkät rivit ja niistä seuraava pakko kirjoittaa pitkiä kappaleita, huonosti pienennettyjä mielikuvituksettomia kuvia, ja Suomisen Ollin puhetyyliä tavoitteleva kirjoittaja joka ei ole koskaan vaivautunut selvittämään edes pilkun paikkaa. Kaiken kukkuraksi tämä kettutyttöjen videoita visuaalisesti lähentelevä läävä sijaitsee virtuaalimaailman syrjäisimmässä kolkassa. Perustin muistaakseni vuonna 2006 Nojatuoli-nimisen blogin Wordpressiin, ja kopioin sinne kahdeksan merkintää täältä verkkopäiväkirjasta. Eilen tarkastin tilastot: tämän vuoden kahdeksana ensimmäisenä päivänä Wordpressin blogin kävijämäärä oli 45% verkkopäiväkirjan määrästä. Kamoon siis hei, täällä on 1151 maailmankirjallisuuden klassikkoa, ja siellä lopetetussa rumiluksessa kahdeksan kopiota täältä! Joku roti Google!

Sitten tein päätöksen: Sipuran poika lähtee nyt rinta kaarella tiedon valtaväylälle. Perustan uuden blogin. Sellaisen, jonka kapeaan tilaan voin kirjoittaa courier-fontilla yhden lauseen mittaisia kemppismäisiä kappaleita. Ne pysäyttävät lukijan. Ne luovat kirjoittajasta tavattoman älykkään vaikutelman. Osoituksena monilahjakkuudestani sijoitan sekaan kuvia, joiden yhteyteen laitan tekstin: Klikkaa suuremmaksi niin näet vielä suttuisemman kuvan siitä miten meillä koristeltiin joulukuusta. Ja kun sivupalkin blogrollissa mielistelemääni väkeä alkaa lappaa blogiini, aloitan jokaisen merkinnän "Arvoisiat lukijani, on tämä blogaaminen vähän jäänyt kun...", ja odotan heiltä tuttavallisuuden vastinneeksi tukuittain kommentteja. Videoitakin voisin laittaa sekaan, mutta vain itse kuvattuja HD-tasoisia, sellaisia jossa koski pauhaa minuutin. YouTube-videot ripulipaskalla kuvanlaadulla ja mölyäänellä ovat minusta blogeissa jotenkin mauttomia. Niihin en repeä. Rakkaat lukijani antanevat tuittupäisyyteni anteeksi.

Yritin. Herätin henkiin joskus luomiani blogipohjia ja aloitin uusia. Mikään ei toiminut. Jokainen askel parempaan merkitsi vähintään kolmea askelta huonompaan. Tuloksena oli verkkopäiväkirjan rinnalla persoonattomia pönöttäjiä, virtuaalisieluhaaveja joita jaksaisin päivittää hampaat irvessä korkeintaan kuukauden. Ei minusta ole multimediaseksikkääksi. Jos kommentteja tulee yli kymmenen, viittoilen kohti sopivaa Suomi24-osastoa. Siellä sopii inttää. Yksikään kirjoitus maailmanhistorian aikana ei ole parantunut siitä keskustelemalla. Jos yli 30 ihmistä alkaa ramppaamaan täällä päivittäin, kaivan esiin tylsän lyijykynän ja raivaan pöytälaatikkoon tilaa. En ole bloggaaja, olen verkkopäiväkirjaaja. Rakennan näitä lastuja kuin pienoisrautatietä autotalliin. Olen imarreltu jos naapurin pojat littaavat nenänsä ikkunaan, mutta pärjään ilmankin. Tärkeintä on ettei kukaan hengitä niskaan. Verkkopäiväkirja tulee säilyttämään setämäisyytensä niin pitkään kuin setäkin. Tähän päätyessäni  huomasin siirtyneeni uuteen elämänvaiheeseen: en enää tee kaikkea mitä osaan. Kikkailu ei satu enää niin usein Juhaa leukaan. Minusta on tullut niukka.

Yksi proteiinit koaguloiva uutuus verkkopäiväkirjaan on tulossa vielä tämän vuoden aikana. Osan pitkistä matkakertomuksen kaltaisista kronologista tarinoista aion taittaa InDesignilla kuvia ja videoita sisältävään eläväisempään pdf-muotoon muotoon, ja linkittää ne tänne verkkopäiväkirjaan kansikuvamaisen kuvalinkin kautta. Tietty nuorekas revittely sallittakoon. Rakkaat lukijani?

7. tammikuuta 2011

Hyvät herrat

Add to Memories Share this!

Jaakko Tapaninen: Lähikuvassa Eero Huovinen (Otava 2010)
Olen pappien ja uskonnonopettajien kanssa parempaa pataa kuin vaikkapa tutkijoiden tai bilsanmaikkojen. Teologien kanssa keskustellessa tuntuu siltä että tulen ymmärretyksi, tai ainakaan omituisuuksiani ei tuomita. Luulen teologian opintojen ja ruohonjuuritason seurakuntatyön pakottavan antautumaan vääjäämättömyydelle, ja tunnustamaan yksin totuutensa kanssa vänkäävän voimattomuus sisäisen puhtaan maailman ja ulkoisen risaisen todellisuuden ristivedossa. Luulen juuri pappien epäilevän eniten totuuttaan, sen universaalia sovellettavuutta. Jonkinlaisena ymmärtävän papin arkkityyppinä pidän emerituspiispa Eero Huovista. En tietenkään tunne häntä. Olen keskustellut vain sitaattien kanssa ja tarkkaillut hänen eleitään televisiosta. Kun sitten kerran pääsin näkemään hänet läheltä, muodostamani mielikuva vastasi täysin olemusta: miespappi, pappismies. Mies, ei äijä. Jaakko Tapanisen erinomaisesti kirjoittama henkilökuva ei sisänsä tuo esiin uutta, mutta Tapaninen nostaa hyvin esiin ensivaikutelmaltaan juron, jopa pelottavan näköisen miehen lähestyttävyyden. Huovinen on yhdistelmä miehistä miestä, ja naispuolisen sielunhoitajan, Irja Kilpeläisen lempeitä oppeja. Huovinen on mies jonka kanssa tekisi mieli turista niitänäitä. Vuoden puhujaksikin valittu mies on kuuntelija. Hän on veli, ei isä.
Pekka Haavisto: Hatunnosto (Kirjapaja 2010)
Kokoomuksella on kolme presidentiksi kelpaavaa persoonaa. Niinistö olisi kansakunnan isä, Stubb brändityöryhmän valittu ja Katainen Suomen Kennedy. Vaikka seulaa hieman harventaisi, muilla ei ole asettaa kuin yksi kilpailija - mutta hän onkin ylitse muiden. Pekka Haavisto olisi presidenttinä Martti Ahtisaari 2.0. Hänellä on näkemys ja kokemus kotimaan asioista, vaikka onkin kansainvälinen sotasankari. Sivari jonka rauhanrakentajan taitoja veitsellä huitelevat janjaweed-sissit arvostavat. En tiedä onko tämä kirja tarkoitettu jo vaalikirjaksi, vai onko Haavisto sattunut vain juuri nyt tuntemaan tarvetta nostaa hattua maailman turuilla tutustumilleen ihmisille: sotilaille, diplomaateille, pakolaisleireillä vailla tulevaisuutta eläville, Koijärven veteraaneille, sotasyytetyille, isälleen, itsemurhan tehneelle ystävälleen, Matti Paasivirralle ja monille muille. Kirja on rakennettu lyhyistä lastuista. Osa loppuu liian aikaisin, kaarta ei synny. Jotkut iskevät ja osuvat. Mieleen jäi erityisenä tarina jossa Haavisto vei Tölö Gymnasiumin oppilaiden keräämät tuhat euroa pakolaisleirille Darfuriin. Ja se elämän makuinen muistelo jossa Haavisto joutui isänsä kanssa kolariin. Vaalikirjaksi Hatunnosto olisi kehno, sillä siitä puuttuu puolet: se ei kerro Pekka Haavistosta kummoisia. Mielelläni vaalikirjankin lukisin. Sellaisen joka kehua retostelisi.
Matti Klinge: Jupisteeri. Päiväkirjastani 2009-2010 (Siltala 2010)
En välittäisi tavata Matti Klingeä. Hän arvostelisi kuitenkin julkisesti sivistymättömyyttäni, renttua pukeutumistani, ranskan vallankumouksen jälkeisiä vulgaareja käytöstapojani, musiikkimakuani, kaikkea minänä olemista. Kaikki Klingen päiväkirjat olen kuitenkin ahminut tuoreeltaan kannesta kanteen. Oikeastaan vasta tänään oivalsin miksi viime vuoden Matista niis kovasti tykkään. Hänhän kirjoittaa päiväkirjaansa suurelta osin samalla tavalla kuin minä Verkkopäiväkirjaani. Päiväkirjaa kirjoitetaan luonnollisesti itselle, mutta tieto sen julkisuudesta vänkää tyyliä väkisinkin. Klinge kirjoittaa pitkiä päiväkirjamerkintöjä jostain kuolleesta kirjallisuudenlajista, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Sitten yhtäkkiä hän kehaisee marjavuotta, kommentoi televisio-ohjelmaa tai arvostaa Lasse Lehtistä samalla tavalla kuin minä arvostan. Klingellä on selvästi tarve huomaamattomaan, mutta piikikkääseen ärsyttämiseen. Niin minullakin. Koska Verkkopäiväkirjassani käydään päivittäin vain 60 tietokoneelta, ja 75% vieraista on samantien rintamasuuntansa kääntäviä guuglaajia, harvat lukijat ovat paljastaneet itsensä ajat sitten. Minulla on tilaisuus täsmä-ärsyttää. Ja jos joku onneton menee kertomaan lukevansa näitä horinoita, sivallan tai pitkästytän saman tien jollain käännyttävällä. Matti joutuu tekemään sen yleispätevämmin keinoin. Lukija olettaa hänen pysyvän sfääreissään, tsaareissaan ja keisareissaan. Kun hän siten laskeutuu lauantaimakkara- ja tositeeveetasolle, lukija loukkaantuu: Voi Vittu Masa!

6. tammikuuta 2011

Hyvät joita ei ole

Add to Memories Share this!

Kolme levyä. On ilmaantunut vapauttavaa onkaa ikuiselta tuntuneen tunnelin päähän: Falkenbachin Tiurida ja KYPCKin Nizhe julkaistaan helmikuussa, Primordialin Redemption at the Puritans Hand huhtikuussa. Verkkoon vuodetut pätkät lupaavat paljon.


Kolme matkaa. Olen ilmoittanut itseni kolmelle reissulle. Vaellukset Ultima Thulessa rauhoittavat tulevan kesän. Jäämeri ja Huippuvuoret kutsuvat myöhemmin. Uusimman matkasuunnitelmani paljasti National Geography. Hang Son Doongiin ja muihin Vietnamin kalkkikiviluoliin on pakko päästä. Toistaiseksi sinne ei päästetä turisteja. Kun päästetään, rynnin ennen turmellusta.


Kolme vekotinta. Sukelluskotelo laadukkaaseen pokkariin avaa uuden maailman jos vain löytyy kirkkaita vesiä. Kun aika on kypsä, nykyistä suuremmalla tallennuskapasitettilla varustetut pädit ja täbit vapauttavat kömpelöiden ja tehottomien läppäreiden ikeestä. Pitkille reissuille voi ottaa mukaan kaiken musiikin ja muutaman kirjan, ja vielä jää tilaa kuville. Jotta mobiililaitteista tulisi aidosti mobiileja, kevyelle ja tehokkaalle aurinkokennolaturille on varattu paikka kamerarepustani. Muuten onkin kaikkea.

Tauti

Add to Memories Share this!

Perinteinen jouluflunssa myöhästyi. En jaksa nyt ripittää sitä. En jaksa oikein mitään muutakaan, riudun vain reporaatona. Hätä valuvasta elämästä ahistaa. Hötkötyttää. Eilisessä pikainventaariossa arvioin hyllyssä odottavan noin 1200 lukematonta kirjaa. iTunesissa on 22 416 musiikkikappaletta ja pinossa tuhansia tunteja liikkuvaa kuvaa. Joku asia on vielä maailmasta oppimatta, joku paikka käymättä, joku ihminen tutustumatta. Ei auta, pakko se on työstää että voi kuoleman jälkeen tekosillaan retostella.

4. tammikuuta 2011

Kurvien arvoitus ja muita veikeitä tarinoita

Add to Memories Share this!

David Barash osaa kirjoittaa, eikä kaihda haastaviakaan aiheita. Minulle on jäänyt erityisenä mieleen Barashin Ideas of Human Nature; From The Bhagavad Gita to Sociobiology, missä hän käy läpi kaikkien ihmiskunnan merkittävimpien uskontojen ja filosofioiden ihmiskuvat alle 300 sivun pokkarissa. Lukijana minua pelotti Barashin puolesta, sillä tiedän miten silmittömällä apinan raivolla ja verenhimoisina ihmiset puolustavat oman ideologiansa tahrattomuutta, ja omaa oikeuttaan totuuteen. Helpottuneena olen sittemmin pannut merkille Barashin uran jatkuvan, mutta köyhempien teemojen äärellä. Kun noin vuosi sitten huomasin Barashin kirjoittaneen vaimonsa Judith Eve Liptonin kanssa kirjasen ihmiskuvaa suppeammasta, mutta (jos mahdollista) kiehtovammasta aiheesta, aloin valuttaa kuolaa.

Barashin ja Liptonin kimppakirja Evolutionary Enigmas, How Women Got Their Curves and Other Just-So Stories (Columbia University Press, 2009) kertoo ihmisnaaraan lisääntymisbiologisista erikoisuuksista. Kirjassa on näistä omiksi kappaleikseen on erotettu kuukautiset, kätketty ovulaatio, rinnat ja muut kurvit, orgasmi ja menopaussi. Kirjoittajat ovat tietoisia kohteensa tutkimisen vaikeudesta, ja siitä seuraavasta johtopäätösten hataruudesta. Siksi he myöntävät mukisematta kirjoittavansa pilkatuista just-so -tarinoista. Käsitettä on käytetty vallitsevasta teoriasta loogisesti johdetuista, mutta empiirisesti vaikeasti tutkittavista hypoteeseista joita jotkut ovat erehtyneet pitämään tieteellisenä tietona, toiset jopa totuutena.

Yrjö Kivimies on kääntänyt Rudyard Kiplingin kirjan Just So Stories veikeiksi tarinoiksi, mutta käytän tässä kömpelömpää ilmaisua noin-vain. Havahduin kyttäämään näitä eräässä Joensuun yliopiston biologian laitoksen laudatur-seminaarissa, jossa esiteltiin sivulauseessa hurja tulos: kalasääskikoiras kantaa pesäänsä harvemmin saalista jos sen puoliso on paritellut toisen koiraan kanssa. Tulos oli korrelatiivisesti selkeä, ja evoluutiobiologisesti johdonmukainen, mutta oliko hypoteesi muotoiltu muotitieteen hypessä leijuen? Onko kalasääsken aisteilla edes mahdollista saada uskottomuus selville? Onko luonnonvalinta riittävän vahva tällaisten ominaisuuksien syntyyn sääksen elämää pyörittävien vuorovaikutusten verkossa? Silti, kuten Barash ja Lipton korostavat, nämä tarinat ovat tieteen edistymisen ehto. Ne houkuttavat testaamaan. Sääksitutkimusta kritisoinut professori Heikki Hyvärinenkin valisti viestinnän seminaarissa, että parhaat tutkijat ovat niitä joilla on hurjimmat hypoteesit. On töppöjen toimittajien tai umpitampion yleisön häpiä jos tietoa toistaiseksi pidetään lopullisena totuutena. On ylipäätään häpiä jos joku uskoo totuuteen.

Kuukautiset. Keskimäärin 28 vuorokauden välein ihmisnaaraan kehossa tapahtuu solumurha. Jos alkion kehitys ei ole alkanut, progeteronihormonin voimalla kohdun limakalvoa ylläpitävä keltarauhanen surkastuu, minkä seurauksena limakalvon kiekuraiset verisuonet kuristuvat, ja limakalvo kuolee tuskaisesti hapenpuutteeseen. Limakalvon raadon roippeet sylkäistään kohdusta runsaan verenvuodon huuhtelemana, ja uusi limakalvo alkaa rakentua viivytyksittä. Vastaavaa tavataan muiltakin nisäkkäiltä, mutta ei yhdeltäkään toiselta lajilta näin voimakkaana. Lähes kaikilla menstruoivilla nisäkäslajeilla limakalvo imaistaan lisäksi takaisin kehon käyttöön, joten kuukautisvuotoa voidaan pitää ainoastaan ihmisen ja muutaman muun nisäkkään ominaisuutena.

Maalaisjärkiselle kuukautisvuoto tuntuu tuhlaukselta, sillä etenkin puutteen aikoina menetetty raudan, muiden ravintoaineiden ja energian korvaaminen saattaa olla mahdotonta. Barash ja Lipton ottavat analyysissään huomioon myös sen ettei kuukautista silti tarvitse olla adaptiivista hyötyä: korkean syntyvyyden ja lapsikuolleisuuden aikana ihmisnaaraat ovat olleet huomattavan osan hedelmällisestä iästään joko raskaana tai ovat imettäneet, joten kuukautisia on ollut melko harvoin, ja luonnonvalinta niitä vastaan heikkoa. Parhaassakin tapauksessa nainen on kuitenkin kokenut yli sadat kuukautiset elämänsä aikana, joten on vaikea uskoa hyödyttömän, mutta tuhlailevan ominaisuuden säilyneen. Mitä hyötyä kuukautisvuodosta siis on? Ja miksi juuri ihmisellä?

Barash ja Lipton tarjoavat tuhlauksen selitykseksi viittä hypoteesia. 1) Signaalihypoteesin mukaan kuukautiset kertovat naisen lisääntymiskierron vaiheesta joko naiselle itselleen, muille naisille, sukulaisille tai miehille. Ennen Tampaxin ja Vuokkosten aikaa kuukautiset on saattanut olla huomattavasti nykyistä luettavampi ominaisuus. Hypoteesi törmää kuitenkin melkoisiin loogisiin ongelmiin, sillä kehon sisäiseen viestintään (raskaus ei ole käynnistynyt) luulisi löytyvän parempiakin keinoja, muille naisille on tarpeetonta kertoa uudesta kilpailijasta, eikä miehillekään liene syytä kertoa vaiheesta jolloin kala ei liiku eikä käy pyydykseen.

Barash ja Lipton suhtautuvat omituisen optimistisesti 2) puhdistushypoteesiin, vaikka tätä vastaan on paljon empiiristä näyttöä. Hypoteesin mukaan kuukautiset ovat keino poistaa esimerkiksi siittimen tai siemennesteen mukana ohi puolustuksen päässeitä mikrobeja tärkeästä elimestä. Vastoin hypoteesin oletuksia kuukautiset eivät ole tyypillisiä mikrobeja holtittomasti levittäville promiskuiteettisille lajeille, eikä ehkäisypillerien, nälän tai harjoituksen aiheuttaman alhaisen rasvaprosentin takia väliin jääneet kuukautiset tunnu lisäävän infektioalttiutta. Ja miksi juuri ihmisen kohtu niin pahasti pasiliskoilla saastuisi? Tähän kysymykseen ei vastaa moni muukaan selitysmalli, ei edes puhdistushypoteesia kritisoineen antropologi Beverly Strassmannin vaihtoehto: 3) tehokkuushypoteesi. Strassemannin mukaan limakalvon ylläpitäminen tyhjän panttina on kalliimpaa kuin uuden rakentaminen. Vaikka kohdun limakalvo on melkoinen energiasyöppö, ei ihmisnaaras ole tässä suhteessa mitenkään erikoinen. Ja miksei vain vähennetä huoltoa väliaikaisesti (kohtu seisontavakuutukseen) tai tiivistetä ovulaatioväliä?
Parhaat hypoteesit Barash ja Lipton säästävät loppuun. 4) Yksisuuntaisen tien hypoteesi väittää, että kohdun limakalvon kehittyessä kohti suuremmasta alkiosta huolehtimista, se ei enää voi palata lähtötilanteeseen, vaan limakalvo täytyy rakentaa uutta munasolua varten uudestaan. 5) Kuntotestihypoteesi puolestaan ehdottaa kuukautisten olevan keino kehittyvän alkion laadun testaamiseen. Jos munasolu ei kykene tunkeutumaan kohdun limakalvoon tai vapauttamaan riittävää määrää limakalvoa ylläpitävää HCG-hormonia, se on syytä huuhdella viemäristä ennen kuin se ehtii kuppaamaan äidistään mehut. Kumpikin näistä hypoteeseista selittää myös kuukautisten ainutlaatuisuuden ihmisellä. Koska kookkaiden ihmisaivojen kehitys vaatii runsaasti happea, limakalvon on oltava paksu, eikä sitä voida kokonaan absorboida uusiokäyttöön (ihmiselläkin vain noin 35% siitä poistuu elimistöstä). Näkyvät kuukautiset kehittyisivät neljännen hypoteesin mukaan siksi vain suuriaivoisille lajeille. Koska ihmislapsi vaatii syntymänsä jälkeen poikkeuksellisen paljon vanhempiensa resursseja, on myös testaaminen paikallaan juuri ihmisellä. Molemmat hypoteesit ovat, ja tulevat olemaan vielä pitkään noin-vain-tarinoita, mutta Barash ja Lipton luottavat kilpailuhypoteesiin. Kuukautiset olisi siis äidin keino tarkastaa onko rakastettavaksi ilmoittautunut lapsi rakastamisen arvoinen.

Kätketty ovulaatio. Toinen ihmisen lisääntymisbiologinen erikoispiirre on ilmiönä yksinkertaisempi, mutta siihen vastaaminen saattaa olla jopa kuukautisten ongelmaa vaikeampaa. Kun nainen tuottaa munasolun lisääntyäkseen, miksi ihmeessä hän ei tunnu viestivän miehille milloin hedelmöittyminen olisi mahdollista. Ihmisnaaraalta puuttuu siis näkyvä kiima. Ja vaikka jotkut naiset kertovat tuntevansa ovulaation, suurin osa naisista kätkee se itseltäänkin. Onko tässä tolkkua? Tähän niin sanotun kätketyn ovulaation ongelmaan Barash ja Lipton löytävät tupun selityksiä, kaikki evoluutioteorian hatusta rempaistuja noin-vain-tarinoita.
Kätketyn ovulaation käsite on saamassa selkäänsä uudemmilta tutkimuksilta. Jo melko iäkkäät tutkimukset ovat paljastaneet miesten aistivan ovulaation tietoisuuden ulkopuolelle jäävin hajusignaalein. Kun miehet saavat haistella kuukautiskierron eri vaiheissa olleiden naisten käyttämiä valkoisia t-paitoja, miehet kertovat pitävänsä paidoista jotka ovat verhonneet ovuloivia neitoja. Uudemmat tutkimukset ovat lisäksi paljastaneet naisten käyttäytymisen muuttuvan huomattavasti ovulaation aikaan. Naiset käyttävät silloin paljastavampia ja seksikkäämpiä vaatteita, suosivat miehissä maskuliinisempia piirteitä, puhuvat sujuvammin ja luovemmin, roikkuvat enemmän kumppanissaan, haistavat paremmin, kiinnittävät enemmän huomiota sekä miesten että naisten viehättäviin kasvopiirteisiin ja käyttäytyvät levottomammin. Jos nainen käyttää ehkäisypillereitä, näillä muutoksilla on taipumus lieventyä, tai kadota kokonaan. Oikea kysymys ei siis liene, miksi ihmisnaaras kätkee ovulaationsa, vaan miksi hän ei mainosta sitä yhtä selvästi kuin useimmat muut nisäkkäät. Miksi naiset eivät kulje ovulaation aikana ahteri pystyssä, pylväitä puskien ja kumeasti mouruten. Miksei naisten ahteri muutu ovulaation aikaan hohtavaksi pinkiksi palloksi?

Barashin ja Liptonin pohdinnoissa vain vaatimaton vihjailu ovulaatiosta hyödyttää ihmisnaaraita koska: 1) naaraat saavat miehensä pyörimään epätietoisuudessaan itsensä ja jälkeläistensä ympärillä, ja unohtamaan naapuriluolien houkutuksissa hypäämisen, 2) se hämmentää tietoa lasten isästä, jolloin pääsiittäjä, perheen harmaaselkäuros ei yritä murhata kilpailijoidensa jälkeläisiä, 3) se rauhoittaa lisääntymistilannetta ja auttaa naarasta saamaan ruokaa ja muita resursseja myös epätodennäköisiltä hedelmöittäjiltä, 4) se antaa naaraalle rauhan valita lastensa isä, 5) epätietoisuuden vallitessa naaraat välttävät kilpailua muiden naaraiden kanssa, 6) runsas seksi uuvuttaa koiraan ja hillitsee tämän ramppaamista vieraissa ja 7) se kätkee naaraan ajoittaiset syrjähypyt. Näiden erittäin vaikeasti testattavien ja toisistaan erotettavien hypoteesien lisäksi Barash ja Lipton tuovat mukaan myös yllättävän näkökulman: ehkä naiset päättävät tietoisesti haluavansa vähemmän lapsia ja vähentävät epätietoisuudessa harhaan ammutuilla laukauksilla raskauden mahdollisuutta. Ihmisellä synnytys on poikkeuksellisen vaarallinen, ja synnytyksen jälkeiset vuodet äideille raskaita. Ne esiäitimme jotka ovat kätkeneet ovulaationsa itseltään, ovat päätyneet useammin raskaaksi kuin ne jotka ovat pelänneet ovulaation aikana. Samankaltaisen päänsärkyhypoteesin mukaan munasolu on hedelmöittynyt useimmin niillä jotka eivät ole tienneet milloin päätä pitäisi särkeä.

Luku kätketystä ovulaatiosta on tämän kirjan puuduttavin osa, joten annoin itselleni vapauden lukea rivien välejä. Niissä Barash ja Lipton tuntuvat tunnistavan eron lisääntymisen ja seksuaalisuuden välillä. Seksuaalisuus on kehittynyt evoluution myötä lisääntymisen ehdoilla, mutta sosiaalisen ympäristön monimuotoisuus on pakottanut sen hermeettiseksi moskaksi, ellei peräti lekaksi. Kun sellaisella mäiskii pientä dyckert-kantaista lisääntymisen naulaa, herää helposti epäilys siitä onko lisääntymisellä ja seksuaalisuudella enää juurikaan yhteistä. Luulen Barashin ja Liptonin piilottaneen kirjansa rivien väliin varovaisen viestin niille joiden mielestä homoseksuaalisuus, biseksuaalisuus, pedofilia, koprofilia, nekrofilia tai filosofia olisivat lisääntymisbiologiasta johdettavia luonnonvastaisia seksuaalisuuden irvikuvia. Eivät ole. Ne ovat vain seksuaalisuuden muotoja. Tässä ja nyt päätetään, ovatko ne hyväksyttäviä juuri meidän yhteisössämme. Tai ovatko ne oikein tai väärin. Itse asiassa lisääntymisbiologisten tutkimusten valossa biseksuaalisuus lienee ”luonnollisin” seksuaalisuuden muoto. Sillä saavutetaan kelpo kelpoisuus.

Rinnat ja muut kurvit. Kurveissa tutkijoita on kiinnostanut eniten vyötärön ja lantion suhde. Kulttuurista riippumatta miehet pitävät viehättävimpinä naisia joilla tuo suhde on 0.7. Hienoista kulttuurista vaihtelua sentään on: kiinalaismiehet pitävät ampiaisemmista, afrikkalaismiehet toukkamaisemmista naisvartaloista. Pienempikin suhdeluku miehiin uppoaa, mutta näyttää daami huteralta, suurempi taas on liian maskuliininen. Kuinka ollakaan, miesten suosima vyötärön ja lantion suhde näyttää olevan terveyden ja hedelmällisyyden merkki. Hurjimmissa tutkimissa luvun on todettu vaikuttavan myös jälkeläisten älykkyyteen. Lantion seudun rasvat saattavat olla tutkijoiden mukaan tämän syy: leveälantioiset tarjoavat sikiölle tuhdimpaa ravintoa. Toisaalta voidaan myös spekuloida seksuaalivalinnalla, mikäli mitattu älykkyyden korkea periytymisaste pitää paikkansa ja ampiaisvyötäröisten ympärillä pörrää äijää, joten he pääsevät valitsemaan massasta fiksuimmat lastensa isiksi.
Vyötärönseutua omituisempi piirre ihmisnaaraissa ovat litteärintaisillakin muihin nisäkkäisiin verrattuna melkoiset rasvapallukat jotka ympäröivät maitorauhasia. Rasvaa tarvitaan luonnollisesti maidon tuotantoon, mutta ei sellaista määrää, eikä ainakaan imetysaikojen välillä - imeväinen ei D-kupista juo. Sir Alister Hardyn lanseeraama ja myöhemmin Elaine Morganin puolustama vesiapinahypoteesikin selitys (rinnat ovat lapsen kahvat tai kellukkeet äidin kahlaillessa matalassa vedessä) on kuitattavissa hymähdyksellä, sillä ihmisen vetisestä esihistoriasta ei ole näyttöä. Rinnat ovat siis joko miestä tai naista itseään varten.

Barash ja Lipton päästelevät räkäisiä purskahduksia muistellessaan rasvaista hiustupsuaan kaljulleen kääntäneen popularisaattori Desmond Morrisin (jota jossain kuvattiin ilkeästi, mutta tirskahtelua minussakin aiheuttaen viagraa yliannoksen nielleen näköiseksi) itsevarmaa hypoteesia rinnoista: ne imitoivat kankun poskia yksiavioisilla lajeilla joiden paritteluasento on parisuhteen vahvistamiseksi vetroventraalinen eli naamakkain. Tälle ei löydy vertailevasta tutkimuksesta tukea, eikä hypoteesi muutenkaan oikein istu nykykäsitykseen ihmisen evoluutiosta. Koska rinnat saattavat olla ennemminkin riikinkukon pyrstöön verrattava ornamentti, Barash ja Lipton löytävät niille melkoisen määrän uudempien seksuaalivalinnan teorian mukaisia selityksiä.

Rinnat saattavat olla myös miehille suunnattu merkki raskauteen ja imetykseen käytettävissä olevista resursseista. Vaikka maidontuotannon näkökulmasta on vaikea selittää runsasta rasvaa, rinnat saattavat kertoa imetyspotentiaalista, sillä suurin osa luonnonkansojen hedelmöityksistä tapahtuu imetysaikana rintojen ollessa vielä turvonneina. Raskausaikana kehittynyt ärsyke olla eräänlainen peukalosääntö joka pistää miehet tuntemaan vetoa rintoihin naisen kaikissa elämänvaiheissa. Barash ja Lipton pitävät rintoja mieluummin kuitenkin ylinormaalina ärsykkeenä tai ornamenttina, josta ei ole välttämättä seurannut ekologista valintaetua. Rinnat saattavat olla miesten keino arvioida naisten lisääntymispotentiaalia (riittävän suuret vaan ei vielä riippuvat rinnat kertovat hedelmällisyydestä), ja helpoiten tämä on saattanut onnistua suuremmista rinnoista. Suuret terhakat rinnat saattavat olla myös miesten keino arvioida puolisoehdokkaansa symmetrisyyttä (siihen eivät sairaat kykene), tai kääntäen, naisten keino vaikeuttaa arviointia (rantapalloissa millin heitto ei näy).

Varteenotettavimmat hypoteesit kumpuavat kuitenkin kahdesta vallitsevasta seksuaalivalinnan teoriasta: Fisherin pakomallista ja Zahavin haittaperiaatteesta. Ensimmäisestä Barash ja Lipton käyttävät Weatherheadin ja Robertsonin seksikkään pojan hypoteesiksi kutsuttua versiota – jota tässä yhteydessä voidaan kutsua vaikka naitavan tyttären hypoteesiksi. Jos suuremmista rinnoista on ollut varhaisemmassa vaiheessa vaikkapa ekologista valintaetua, ja koiraat ovat suosineet suurempirintaisia puolisoita, seuraavaan sukupolveen on periytynyt suurempi rintojen koko naarailla ja suurien rintojen suosiminen koirailla. Näemme ympärillämme suuria rintoja, koska näitä suosineiden koiraiden tyttäret ovat kelvanneet paremmin sulhoehdokkaille.

Zahavin haittaperiaatteen mukaan seksuaalivalinnassa kehittyy puolestaan ominaisuuksia joista on kantajalleen haittaa. Suurista rinnoista epäilemättä on – olkoon todisteena vaikkapa urheiluliivien markkinarako. Mies joka valitsee suuririntaisen naisen, valitsee samalla terveen ja vahvan, sillä heiveröiset ja sairaat eivät sellaisten pallojen kanssa pärjää. Haittaperiaate tuntuu järkeenkäyvältä muovisten povipommien suosiota aprikoidessa. Kaksi vedellä täytettyä rantapalloa keikkuu luonnonlakeja uhmaten ampiaisvyötärön, pitkien ruipeloiden säärien ja stilettikorkojen kannattelemana. Kävelevät omin jaloin, eivätkä vaikuta edes uupuneilta. Rollaattorivaiheeseen on matkaa.

Orgasmi. Miesten orgasmi tarkoitus on itsestäänselvyys: sen tehtävä on toimittaa siemenneste naisen elimistöön. Naisen orgasmin tarkoituksen pohtiminen on sen sijaan vaatinut useiden tutkijoiden elämäntyön ja tuhansia sivuja tekstiä kirjoissa ja tieteellisissä julkaisuissa. Muutaman näistä tutkimuksista sain tuoreeltaan esiteltäväkseni biologian laudaturopintojen käyttäytymisekologian seminaarissa vuonna 1993. Orgasmin ihmeellisyyden sijaan päädyin tosin silloin äimistelemään tutkijoiden motiiveja. Tutkimuksissa pareja laitettiin yhtymään lasiseinäisiin koppeihin, toimintaa seurattiin silmänliikkeen tarkkuudella ja näytteitä otettiin muun muassa yhdynnän jälkeen emättimestä valuvista nesteistä. Olivatko tutkijat valinneet aiheensa ilman tavanomaista suurempia intohimoja? Myyränpyynti olisi ollut vaihtoehtona, mutta päädyin sitten tähän.
Barash ja Lipton aloittavat hypoteesien käsittelyn naurahdellen kepeästi Desmond Morrisin vaakamambohypoteesille: orgasmi pitää naisen pidempään vaaka-asennossa, jolloin spermaa valuu vähemmän ulos ja hedelmöitys on todennäköisempi. Kirjoittajat kuittaavat tämän toteamalla vain ettei tästä ole näyttöä, mutta palaavat siihen myöhemmin uudelleen viittaamalla tutkimukseen jota minäkin seminaaria varten referoin. Siinä ulos valuvan siemennesteen määrä oli selvästi pienempi tapauksissa jossa nainen oli kokenut orgasmin. Minusta samantyyppinen, Barashin ja Liptoninkin mollaama petohypoteesi on huomattavasti hölmömpi. Että orgasmi mukamas laittaisi naaraan olemaan hiljaa parittelun jälkeen, ja piilottaisi näin pariskunnan pedoilta herkkänä hetkenään. Eivätkö naiset mukamas osaa pitää turpaansa kiinni muuten kuin luomurelaksantin avulla? Tai no - jääköön.

Tässä kohdin kirjaansa Barash ja Lipton alkavat toistaa itseään; sama hypoteesikehikko kun tuntuu taittuvan pienellä hienosäädyllä useampaan ongelmaan. Orgasmin ongelman yhteydessä Barash ja Lipton nostavat esiin seuraavat varteenotettavat, varhaisempien sivujen perusteella ennustettavat, ja todistusaineistoltaan niukat hypoteesit: 1) Koska klitoris on kehityksellisesti samaa perua kuin penis, naisen orgasmi saattaa olla evoluution sivutuote samaan tapaan kuin miehen nännit. 2) Orgasmi on naisen porkkana, mielihyvää joka kannustaa jatkamaan yhdynnyn loppuun saakka, sillä yhdyntä ei ole välttämättä pelkästään mukavaa. 3) Yhteinen kokemus saattaa syventää monogamisten lajien parisidettä. 4) Naisten kyky useisiin peräkkäisiin orgasmeihin saattaa olla keino kannustaa naisia itseään parittelemaan useamman kumppanin kanssa (Sarah Blaffer Hrdyn hypoteesi jota kannatan vain siksi että Hrdy on nero). 5) Koiras jonka kanssa paritellessaan naaras saa orgasmin, kertoo naaraalle itselleen puolisonvalinnan onnistuneen. Tämän tukena voi pitää muun muassa tutkimusta jossa 76% länsimaisista naisista piti orgasmin saavuttamista erittäin tärkeänä, tai tutkimusta jossa naiset saavuttivat orgasmin useammin miesten kanssa joiden piirteet olivat keskimääräistä symmetrisemmät. Jos minulta kysytään, kannatan näistä hypoteeseista tätä viimeistä. Empiiriseen aineistoon nojaten, tietenkin.

Menopaussi. Lopulta tulee aika jolloin ihmisnaaras lopettaa lisääntymisen. Taas kerran törmäämme ominaisuuten jossa ihminen vaikuttaa huonosti suunnitellulta ja tehottomalta kapistukselta. Evoluution ymmärtää parhaiten kun miettii, kuinka moni esiäideistäni ja esi-isistäni on jäänyt lapsettomaksi? Näemme ympärillämme vain ihmisiä joiden esivanhemmat ovat tuottaneet mahdollisimman paljon runsaasti lisääntyviä jälkeläisiä, sisällään geenejä jotka ovat laittaneet heidät lisääntymään. Miten on mahdollista että kaikki naiset luopuvat lisääntymisestään vapaaehtoisesti kesken kaiken. Meidän pikku Lotan ikäluokasta jo puolet elää yli satavuotiaaksi. He ovat jopa 2/3 elämästään lisääntymiskyvyttömiä. Kuin nunnat, vapaaehtoisesti.

On mahdollista että menopaussi on uuden ajan tuote, evoluution sivutuote tai sattuma joka on noussut esiin vasta kun naiset ovat alkaneet yleisemmin elää siihen saakka. On myös mahdollista että naiset ovat sopeutuneet evoluution kuluessa tuottamaan ennalta määrätyn määrän munasoluja, minkä seurauksena ne yksinkertaisesti vain loppuvat tietyssä iässä. Barash ja Lipton löytävät tähän näennäiseen järjettömyyteen kutenkin myös järjellisiä ja adaptiivisia noin-vain-tarinoita. Useimmat näistä liittyvät ilmiöön joka on silmiinpistävä juuri ihmisillä: isoäitiyteen. Keskeneräisenä syntyvän ja pitkään kehittyvän ihmislapsen hoitaminen vaatii useamman työpanoksen, joten siirtyminen isoäidiksi voi lisätä kokonaiskelpoisuutta. Iäkkäälle naiselle pariutuminen laadukkaan miehen kanssa saattaa olla hankalaa, ja raskaus ja terveen lapsen synnyttäminen keholle niin hankalaa, että omat geenit siirtyvät ajassa paremmin antamalla tilaa nuoremmille ja siirtymällä lastenhoitajaksi. Vaikka isoäitiyteen liittyville hypoteeseille ei liene kilpailijoita, myös teknisemmät vaihtoehdot on otettava huomioon. Koska sukupuolilla on samat geenit, lisääntymisen ja jälkeläishoidon riuduttamat naaraat saattavat väistyä lisääntymisen näyttämöltä aiemmin kuin samalla perimällä, mutta miellyttävämmässä lisääntymisympäristössä eläneet, helpommalla päässeet koiraat.

Useimmista amerikkalaisista kirjoista poiketen How Women Got Their Curves on erittäin tiivis, ajoittain listamaisuudessaan puisevakin. Materiaalista ei ole puutetta, minkä seurauksena Barash ja Lipton eivät ole sortuneet täyttämään sivuja monelle kollegalleen tyypillisen darwinistisen evoluution perusteiden jankkaamiseen. Jäin kaipaamaan vain molekyylibiologisten tutkimusten parempaa huomioimista – juuri ne kun lienevät se ainoa tie ulos noin-vain-tarinoiden ikuisesta pyörittelystä. Jos siitä ylipäätään halutaan ulos. Juuri noiden tarinoiden tähden pidän tätä parhaana lukemistani 2000-luvun tiedekirjoista. Harmi että miehen piirteet ovat niin tylsiä. Tämä kirja ei tule koskaan löytämään pariaan.


Tämän lastun kuvitus on ensimmäistä kuvaa lukuun ottamatta peräisin pin-upin mestarin Alberto Vargasin pensselistä tai ruiskusta. Ensimmäisen kuvan tekijä jää minulle anonyymiksi. Kirjan kannen skannasin virtuoosimaisuudessani aivan itse.

2. tammikuuta 2011

Päin persua

Add to Memories Share this!

Enää kolme ja puoli kuukautta siihen kun pääsee äänestämään maisterisjätkä Timo Soinia. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä että vaaleissa voi Harjulan slummin mäkitupalainenkin vaikuttaa. Ensimmäistä kertaa minun elämänlankani aikana suomalaisessa politiikassa on tapahtumassa jotain. Ei minulla ole yhteisiä arvoja soinilaisten kanssa, päinvastoin. Oikeastaan en edes tiedä naurattaako ajatus persuista vallan kahvasta edes niin paljon kuin puistattaa. Mutta jos täytyy valita monesta pahasta vähiten paha, ei taida jäädä vaihtoehtoja. Haluan antaa moniteräisen protestiäänen. En sille että maassa olisi jotain huonosti, vaan sille että niin moni poliitikko uskottelee tyhmälle kansalle näin olevan. Haluan äänestää samaan syssyyn kermaperseintelletkuelleja vastaan. Niitä joiden persuvastainen kirjoittelu paljastaa vain heidän pyrkynsä rupusakin sterilointiin. Haluan äänestää hörhöileviä newgevihreitä, ökyrikkaita ja yhä lisää mammonaa himoavia demareita, pakkoruotsikeskustelussa typeryytensä paljastaneita hurreja, verot valtion maksettavaksi vaativia vasemmistolaisia ja tarpeettoman kireitä pamppersseja vielä aikuisiällä käyttäviä räsäsläisiä vastaan. Ummehtuneeseen väliveteen jäävät tietysti epäilyttävän nöyrästi räikeään kiusaamiseen alistuneet alkiolaiset ja tarpeettomasti ”kansan” tahdolle nöyristelevät lahtarit. Jotenkin olisi vaan niin maitokahvin latteaa antaa ainoansa noille nyt kun demokratialla on tilaisuutensa. Mistähän niitä sinivalkeita kaulahuiveja saisi? Näyttää Timollakin olevan aika kulahtanut.

31. joulukuuta 2010

Tekninen uudenvuodenlupaus

Add to Memories Share this!

Yhdellä ytimellä sinnittelevään Delliini on nyt asennettu Adobe Acrobat 9, Adobe InDesign CS5, Adobe Illustrator CS5, Adobe Photoshop CS5, Adobe Lightroom 3.3, Photomatix Pro 4 ja Corel Paint Shop Photo Pro X3. Olisi vuoden 1215 ekumeenisen kirkolliskokouksen syntikäsitykseen rinnastettava töppäys jättää arsenaali käyttämättä. Siksi lupaan opetella käyttämään näitä ohjelmia sujuvasti vuoden 2011 aikana, ja väsätä julkisia työnäytteitä Verkkopäiväkirjaan linkitetyinä. Koska pramea ulkoasu ei täysin korvaa sisällön puutetta, joudun opettelemaan valolla kuvaamista, kenties jopa alkeellista vektorigrafiikkaa. Ja koska kuva ei kerro sanankaan vertaa, joudun palaamaan Aapiskukon pariin opettelemaan myös kirjoittamista. Hyvä tulee jos ennättää.

29. joulukuuta 2010

Joulujenväli raskaana

Add to Memories Share this!

Imperium Dekadenz: Procella Vadens (2010)
Ensikuulemalta Procella Vadens kuulostaa tylsältä. Kappaleet kulkevat tasaisena sointuvyörynä, ei rujonrähjäisenä asfalttijyränä, vaan hörpöttelevänä ruosteisena pickuppina pitkin Schwarzwaldin kuvankauniita laaksoja. Ennustettavin välein pysähdytään akustisiin suvantoihin, kuin poimimaan voikukkia seppeleeseen, tai ihastelemaan herttaisen Heidin hypähtelyä alppiniityillä. Tai jos unohdetaan nämä väkisin herutellut mielikuvat, ihan vaan keskivertoa tavanomaiselta tummalta metallilta. Pakotin silti itseni näppäämään ipodini ensimmäiseen kappaleeseen, sillä näin mitäänsanomaton alku lupaa hyvää. Sen olen oppinut vaikean metallin syrjäpoluilla taivaltaessani, jos en muuta. Viimeistään kolmannella kuuntelulla tämäkin levy alkaa tuottaa parempia mielikuvia. Imperium Dekadenz hallitsee tyylinsä tärkeimmän taidon: se osaa asetella kaksi sointua peräkkäin ja päällekkäin niin ettei muita vaihtoehtoja voisi jälkeenpäin ajatellakaan. Procella Vadens on sielukkaiden sävyjen juhlaa samaan tapaan kuin uudempi Primordial tai Thyrfing.
The Meads Of Asphodel: The Murder of Jesus the Jew (2010)
Brittiläinen ritaripelleorkesteri tekee tutkielmaa Jeesus Nasaretilaisen viimeisestä viikosta. Aihe on luonnollisesti raflaava, varsinkin kun orkesteri tunnetaan uskonnonvastaisuudestaan. Minulle on oikeastaan sama vaikka vertailisivat popcornkoneiden ruosteenestokäsittelyn pitävyyttä - tämän levyn erinomaisuus ei ole teemassa eikä sanoituksissa. The Meads of Asphodel ei nimittäin tunnu välittävän mistään, ei varsinkaan tiukasti valvotuista metallimusiikin genrerajoista, ei edes kappaleiden rakenteista. Ei liene kevyen musiikin tyylisuuntaa jota The Murder of Jesus The Jew ei onnistuisi sivuamaan. Jos jotain auditiivis-visuaalisia mielleyhtymiä pitäisi luoda, kuvaisin kuvaisin tätä Frank Zappan, Spinal Tapin, Primuksen, Killing Joken, Burzumin, Insahnin ja noin kuuden erityyppisen viikinkimetalliorkesterin äpäräksi. Kaiken tämän The Meads of Asphoel tekee pedanttisen tyylikkäästi. Tämä on todellista musiikin ilotulitusta. Jos levy pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi mieletön. Sen kakissa positiivisissa merkityksissä.

Pilvilinna joka romahti

Add to Memories Share this!

Olen nähnyt tavallisten ihmisten ahmivan Stieg Larssonin kirjoja katse lasittuneena hyytävän kylmässä junassa, lastenvaunuja rospuutossa tuupaten, jalkaprässissä ja hammaslääkärin odotushuoneessa. Kirjoista tehtyjen elokuvien mainoksissa ja blu-ray -levyjen kansissa säkenöivät tähdet. Olen kritiikittömyyteen sairastunut ruotsalaisdekkarien fani. Katson blu-rayltä mitä tahansa jos kuva on riittävän laadukas. Näihin neljään aksioomaan vedoten pidän itseäni syyntakeettomana odottaessani Millenium-trilogian pidennetyiltä blu-ray-versioilta täydellisyyttä, täydellisyyden ääreen pysähtymistä, ja uuden elämän alkua. Tuloksena on kuitenkin vain kolme tähtiä alas ampuvaa havaintoa. 1) Blu-rayn kuva ei ole laadukas ellei sitä ole kuvattu laadukkaana ja käsitelty taiten. Millenium-trilogiassa blu-ray pääsee oikeuksiinsa vain muutamassa maisemakuvassa. Muulloin kuva kohisee ja granuloituu. 2) Beck ja Wallander -elokuviin suhteutettuna trilogia nousee vain hieman keskitason yläpuolelle. Kun rikoksia tutkii poliisi tai poliisin kanssa yhteistyötä tekevä etsivä, katsoja pääsee mukaan tiimiin. Trilogiassa rikoksia selvittää journalisti, mikä jättää katsojan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. 3) Ruotsissa on käsittämättömän vähän näyttelijöitä. Milleniumin päätoimittaja ja Mikael Blomqvistin naisystävä on Ystadin syyttäjä ja Kurt Wallanderin naisystävä. Henrik Vangerin asianajaja on Martin Beckin naapuri. Syyttäjä on Wallanderin ryhmän poliisi. Naistähti on oikeassa elämässä naimisissa Wallanderin vasemman käden kanssa. Toista elokuvaa katsoessamme Mikael Blomqvist on Ylellä temppeliritari Arn Folkessonin isä, ja kuvassa vilahtaa myös Wallanderin myöhempi vasen käsi. Kakun kukkuraksi ensimmäisen elokuvan sarjamurhaaja on Martin Beck! Olisihan siltä voinut edes etunimen vaihtaa. Ruotsissa on paljon hienoja miesten nimiä. Bodil ja Bengt-Åke ja...mitä niitä nyt on...Börje ja...

Trilogian elokuvat eivät ole huonoja. Huonoa on pilvilinnoihin asettunut asenne jonka olin antanut tarttua itseeni. Lattariruuan ja norjalaisen oluen tuella trilogian seitsemän tuntia jaksaisi kevyesti yhteen soittoon. Kyllä ruotsalaiset osaavat. He peittovat jo jenkit näiden omimmalla alueella, joten pian on syytä odottaa vastaavaa Suomestakin. Onhan meillä jo jotain: Raid ja Paha maa.

28. joulukuuta 2010

A Touch of Frost

Add to Memories Share this!

Taas yksi ikimuistoinen aikakausi vähemmän elettävänä. Olen viettänyt joulukuiset iltayöni tiiviisti komisario William Edward "Jack" Frostin, ylikonstaapeli George Toolanin, ylitarkastaja Norman Mulletin ja muiden Dentonin poliisien seurassa. Kun Yle lähetti Frostia, olin vielä ennakkoluulojeni uhri - mikä lie kulahtanut ruttunaamainen kärtty moinen Frost. Meri ei ole ollut koskaan väärässä, joten pakotin itseni syksyllä heti vinkin saatuani ensimmäisen tuotantokauden ääreen - ja pian minua vietiin. Viime yönä sain 15. tuotantokauden DVD:n tapitettua.

A Touch of Frost on juuri sellainen tajunnanlaajentaja jota kaipaan elämääni ilostuttamaan. Sarja on intensiivisesti nautittava, lokeroista rakentuva mutta lokeroimaton, ja ristiriitainen mutta turvallinen pesä jonka ääreen voi käpertyä. Sarjan miljöö ja tapahtumat ovat samalla tavalla yhteensovittamattomat kuin ylikomisario Morsen väkivaltarikokset akateemisessa Oxfordissa. Frostin Denton on nuhjuinen, villasukantuoksuinen brittikaupunki, sellainen jossa ihmiset sanovat luf tai fänsi kun kertovat pitävänsä toisistaan. Sellaiseen kansainvälinen huumekauppa, herrasmieshuijari tai harkittujen murhien sarja ei tunnu istuvan. Tapahtumat ja henkilöiden suhtautuminen niihin ovat samalla tavalla suhteettomia. Joskus tunnelma on hektinen vaatimattoman varkauden parissa, joskus taas ihmisiä tapetaan kuin kärpäsiä ja Frostia uhataan potkuilla, mutta kurttukuonon viiksikään ei värähdä. Viimeisessä jaksossa tuntemattomaksi jäänyt nainen pahoinpideltiin, sattumalta Frostin vainoajan polulle osunut mies tapettiin, Frostia uhkailtiin ja itsemurhaa hautonut Frostin työkaveri (ja entisen työparin tytär jolle Frost oli lukenut iltasatuja!) yritti ampua hänet katolla - ja tämä oli vain sarjalle tyypillinen sivujuoni, jonka katsoja ehti unohtaa aina murhaajan poistuttua kuvasta. Näistä kontrasteista muodostuu kudelma joka osaa pitää otteessaan. Jokusen kyyneleenkin saatoin tirauttaa Frostin hiljentyssä bestmaninsa Georgie Toolanin arkulla, ja poistuessa kuvasta chaplinmaisesti keinahdellen - nuorikkonsa kanssa.

Pertsaa

Add to Memories Share this!

23. joulukuuta 2010

Hyvää joulua!

Add to Memories Share this!
 

Kevät koittaa!

Add to Memories Share this!

17. joulukuuta 2010

Canon PowerShot SX30 IS - ukulikameraperheen esikoinen?

Add to Memories Share this!

Voisi käydä niinkin että pyrkisin Suomen huipulle. Vaellus länsimaiselle elämäntavalleni välttämätön irtaimisto selässä kivistä Kalottireittiä pitkin Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin kestää höntyilemättä kuutisen vuorokautta. Jossain vaiheessa nuljuttavaa taivallusta tulitikun raapaiseminenkin keventää taatusti kuormaa levitaation rajoille. Oblikaatti mutualismi rinkan kanssa saattaisi käydä sietämättömäksi jos mukana matkaisi vielä painava järjestelmäkamerakin objektiiveinen. Siksi kiinnittäisin vyötärölleni mieluusti Katan vyölaukun W-94, ja sujauttaisin sen vasempaan reunaan parhaan mahdollisen pokkarin, Canonin Tusinageen. Vaikka änkisin mukaan sukelluskotelon, suodinsovittimen, harmaasuotimia, polarisaatiosuotimen, vara-akkuja, lankalaukaisijan, muistikortteja, kevyen matkajalustan, maapiikkijalustan, hernepussin ja puhdistusvälineet, varustukseen jäisi pari ammottavaa aukkoa. Tusinageessä kun on kaksi puutetta: 1) se ei ole särkymätön, ja 2) sen kinovastaava polttoväli ulottuu vain 140 milliin. Tusinagee on maisema- ja makrokamera. Jos matkan varrella tapahtuisi mitä epätodennäköisin, ja vain viidenkymmen metrin päähän pahdalle lennähtäisi tunturipöllö kullankeltaisessa kesäyön valossa tai heinäkuisessa lumituiskussa, Tusinageen eväät olisi syöty. Tai jos leiskuvarintainen rautu kyllästyisi poseeraamaan ja puraisisi reiän sukelluskoteloon. Tarvitaan toinenkin pokkari.

Kun Canon tarjosi medialainaan uutta superzoomiaan, näin tyhjän paikan vyölaukun oikeassa reunassa täyttyvän. Lähes. SX30 IS ei ole missään tapauksessa minun kamerani, se kun ei osaa tallentaa RAW-tiedostoja. Se on kuitenkin edullinen, ja polttoväli ulottuu hämmentävään 840 milliin. Jos kuvanlaatu telepäässä on edes kohtuullinen, ja jos Canon ottaa superzoomperheeseensä lähiaikoina mukaan myös RAWin, jo SX40 IS saattaisi olla täydellinen pari Tusinageelle. Näyttäkööt SX30 IS siis nyt suunnan.


Pitkäksi venyvää objektiivia lukuun ottamatta SX30 IS vaikuttaa kaikessa Tusinageen sekundaversiolta. Tuntuma on muovinen, ja olemus tieteellistä instrumenttia muistuttavan Tusinageen rinnalla myyvästi virtaviivainen. Ominaisuuksia ja kikkaimia piisaa manuaalista miniatyyriefektiin, mutta esimerkiksi kätevä HDR-toiminto puuttuu. Kuvanlaatu vaikuttaa lyhyemmillä polttoväleillä jpeg-kameraksi kelvolliselta, RAWin puuttuessa tarpeettomankin hyvältä. HD-videokin tuntuu varsin käyttökelpoiselta. Ilman pitkää zoomia SX30 IS on kuitenkin hinta-laatu-suhteeltaan Tusinageen rinnalla lähes yhtä huono valinta kuin eläkesäästäminen mihin tahansa tuhlaamiseen verrattuna. Kaikki jää julkeasti eteen työntyvän tötterön varaan. Siispä ukuli hankeen ja testailemaan.

Hakeuduin kohteen kanssa siihen ainoaan paikkaan jossa olen vaalean sopulinpurijan nähnyt, Iitin Sääksjärven Pärhäntöyrylle. Hieman pölyä kerännyt tunturipöllö asettui levittelemään siipiään noin 30 metrin päähän jalustasta. En omista enää pidempää teleobjektiivia, joten päätin kilpailuttaa superzoomia Canon EOS 5D Mark II:n ja Canon EF L 70-200 mm IS muodostamaa teräväpiirtoista duoa vastaan. Tämä kombinaatio tuotti äärimmilleen venytettynä kuvan jossa lintu on selvästi tunnistettavissa, ja josta rajaamalla saa koko ruudun täyttävän tunturipöllön 1400 pikselin levyisenä. Heti perään jalustalle asettunut superzoom ei kumarrellut kymmenen kertaa kalliimmalle kollegalleen, vaan venytti samaan koko 14 megapikselin voimallaan. Kuva vakuutti kameran näytöllä: jalustalta ilman vakaajaa lauottuna SX30 IS vaikutti ylivoimaisesti parhaalta kokeilemistani ukulikameroista. Kuva oli erinomainen tietokoneenkin ruudulla, mutta melko voimakas alivalottuminen paljasti jpeg:n ikävät luonteenpiirteet.


Luultavasti jalusta on sidottuna rinkan pohjaan ukulin liihotellessa tunturin takaa pahdalle, joten kameran on toimittava myös käsivaralta, kuvanvakaajan avittamana. Olin etukäteen vakuuttunut tämän mahdottomuudesta ainakin hämäränä talvipäivänä, sillä zoom on todella super. Oikeastaan YK:n yleiskokouksen tai jonkin muun yleismaailmallisen elimen olisi tehtävä päätös: yhtäkään tätä varhaisemmista objektiiveista ei tulisi kutsua zoomiksi. Aiempiin kameroihini verrattuna käyttökin on toista luokkaa. Ääriasennossa kohdetta on vaikea löytää, ja jos se sattuu löytymään, se heittelehtii lukuisista tukiasentokokeiluista huolimatta kuvan laidasta toiseen. Kun sormi viimein uskaltautuu laukaisimelle, näyttöön ilmestyy pian yllättävän terävä ja sävyisä kuva. Sekä alla olevista pöllökuvista että kartanokuvista vain yksi kymmenestä oli selvästi tärähtänyt. Vakaaja on hurja.


SX30 IS:n kuva kohisee aivan liikaa jo ISO 400 korvilla, ja RAWin puute on sietämätöntä. Toisaalta, tässä kamerassa on ominaisuuksia, joista en olisi uskaltanut edes unelmoida muutama kamerasukupolvi sitten. Näistä tasapainotellen: muistojen dokumentoinnissa kamera on paikallaan, mutta kunnianhimoisemmaksi ukulikameraksi SX30 IS on näistä puutteista johtuen sittenkin varsin vaatimaton. Se on kuitenkin lupaava ukulikameran prototyyppi, joka asettaa melkoiset odotukset Canonin tuotekehittelylle. SX30 IS on lähellä täyden kympin kameraa, mutta silti niin kaukana, että oikein harmittaa Canonin puolesta. Joulupukki, viethän Canonin väelle SX40 IS:n piirustukset. Olisi kiva jos pakettiin vaihdettaisiin Tusinageen kohinaton kenno, ja lisättäisiin mahdollisuus tallentaa RAWia. Videot, digizoomit, miniatyyrit ja muut härpäkkeet saa dumpata lapsellisempiin leluihin.

Vamman isäntä

Add to Memories Share this!

Iitin Kauramaan kylässä, Vammanmäellä, sen jyhkeällä etelään aukeavalla jyrkänteellä on pesinyt huuhkaja niin kauan kuin kymenlaaksolaiset lintuharrastajat jaksavat muistaa. Olisi huikeaa päästä jäljittämään vammalaisten sukuhistoriaa ja elämän tragedioita, sillä huuhkajatkaan eivät elä ikuisesti. Onko isäntä kenties kuollut ja leski löytänyt uuden? Onko hyvillä jänissaaliilla kasvanut poika joskus syrjäyttänyt heikentyneen isänsä tai sisarukset perustaneet huushollin keskenään? Kaikki tämä on meille ihmisille saavuttamatonta. Keskivertoa anteliaampi tämä pariskunta meille uteliaille silti on. Vamman isäntä kun on siitä erikoinen persoona, että sillä on tapana istuskella vuodenajasta riippumatta avoimesti jyrkänteen käkkyrämännyissä, ja päästellä silloin tällöin jopa kumeita huhuelmia – kevätsoidinta elokuun hautovina öinä ja joulukuun hyytävässä viimassa. Kun minulla nyt sattui olemaan kerrankin kamera jolla isännästä voisi saada siedettäviä kuvia, lähdin kahlaamaan hieman ennen sinistä hetkeä pellon poikki kohti lumisia kolikallioita, ja jäisiä jyrkänteitä.

Tuuli oli kinostanut lunta rinteille petollisiksi kielekkeiksi, joten jalkoja piti asetella arasti tunnustellen. Kiivetessäni maisema vaihtoi nopeasti väriään valkoisesta purppuraan, sitten syvän siniseen, ja lopulta lumisateen alettua harmaan kauneimpiin sävyihin. Hiljaisuuden keskellä kaikui ontto kurkkuääni. Korppi selvitti kurkkuaan ennen yöpuulle vaipumistaan. Pian ääni muuttui. Vihaisemmaksi, ärsyyntyneeksi. Se ei ollut korpin petoääni, mutta jotain kronksottajaa kiinnostavaa jyrkän partaalla tapahtui. Lähdin kahlaamaan ääntä kohti. Kahlasin muutaman metrin. Sitten ääni vaikeni. Kaivoin kiekuraisen oksan hangesta, ja istahdin sille. Odottamaan.  Muutaman kymmenen minuutin kuluttua se kajahti. Vain kivenheiton päässä Vamman isäntä kuulutti omistusoikeuttaan. Selkäpiissä kylmäsi. Tunsin varmaankin jotain samaa kuin vanha kansa, joka haroi haulikkoa seinältä ja alkoi odottaa viikatemiestä huhuilun kuullessaan. Äänessä on jotain samaa kuin saatanallisessa tritonuksessa. Se tunkee ytimiin.

Hiljaisuus laskeutui entistä syvempänä. Tummin harmaa alkoi olla jo mustaa. Oli aika vaeltaa takaisin autolle, ennen kuin saisin kuulla mistä mäki on saanut nimensä. Olin nousemassa epämukavalta istuimeltani kun jalan alla rasahti. Samalla näin pimeän sisällä nopean liikkeen. Se oli Hän! Vamman isäntä oli lentämässä edestäni jyrkänteen suuntaisesti, ja teki nopean väistöliikkeen äänen kuullessaan, tai minut huomatessaan. Näin sen silmät. Kuulin sen äänettömyyden. Ja tunsin sen arvokkuuden. Ja muistin samalla miksi linnut, ja erityisesti petolinnut veivät minut nuoruudessani mukanaan. Toikkaroidessani livettävää rinnettä alas olin edelleen tuossa pysähtyneessä hetkessä. Ei harmittanut edes se että valokuva jäi ottamatta. Kuva tallentui kyllä. Elävä mielikuva.

15. joulukuuta 2010

Piikki Berliinissä

Add to Memories Share this!

Sting: Live In Berlin (Blu-ray, 2010)
Ajatus Stingistä sinfoniaorkesterin kanssa ei ole innostava. Kaikkeen Stingin uudempaan musiikkiin sisältyy orkestraatio, itsekseen soiva orkesterimonttu, joten yhdistelmä saattaisi kuulostaa kerrosburgerilta. Studiolevy osoitti epäilyni vääriksi. Se olikin pahempaa. Se oli helppoa hissimusiikkia. Ei mitään. Päätin silti antaa mahdollisuuden tälle livetaltioinnille. En niinkään Stingin tai musiikin tähden, halusinpahan nähdä täydellistä kuvaa laatutöllöstäni ja kuulla täydelliseksi hiottua ääntä. Ja sitä sain niin että tyrä rytkyi. 96 kHz/24 bit stereoääni paljasti ainakin sen, ettei olohuoneessamme jökötä huono kaiutinpari. Subwooferkin sopii kokonaisuuteen kun sitä ruokkii nassakalla bassolla. Hämmentävintä kaikessa on kuitenkin musiikki. Tämä lienee paras kuulemani popsinfoniataltiointi. Sovituksissa on onnistuttu kerrrankin niin ettei kappaleista ole jäänyt kuin oleellinen runko. Moon Over Bourbon Street ja Russians onnistuvat kuulostamaan pelottavammalta kuin yksikään kuulemani kauhuelokuvasoundtrack. Branford Marsalisin vierailut palauttavat takaisin toppastuoliin, takan äärelle, vällyjen alle. On pakko siteerata Jussin lausuntoa Stingistä: Onhan se hyvä!

13. joulukuuta 2010

Lukematon

Add to Memories Share this!

Facebookissa kiertää meemi jossa on listattu sata sellaista kirjaa jotka jokaisen tulisi lukea ennen kuolemaansa. Luetut kirjat tulee lihavoida ja kesken jätetyt kursivoida. Minun kaveripiirissäni on listasta luettu 25-79 kirjaa. Minä olen lukenut kokonaan kaksi (2). Kesken on jäänyt yhdeksän (9) Eilen luin (!) jostain ettei lukematon ihminen osaa käyttäytyä, ei oikeastaan edes elää. Ei ainakaan kirjoittaa siitä. Lukematon näkee maailman mustavalkoisena, eikä osaa suhteuttaa siihen itseään eikä muita. Lukematon ei tiedä mistä on tulossa ja minne menossa. Pahimmassa tapauksessa lukematon ajaa Mersulla ja äänestää Persuja. Vaalikevät on tulossa, ajoneuvo pitäisi hankkia ja Verkkopäiväkirjan lopettaminen on harkinnassa. Ei tarvitse näitä enää enempiä puntaroida.

10. joulukuuta 2010

Jäitä polteltavaksi

Add to Memories Share this!

Sivun tarjoaa LiveJournal.com